Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu Flow Akatemian uutiskirjeessä.
Jos pitäisi nimetä yksi käsite, jossa tiivistyy viisaus, elämisen taito ja flow, sanoisin sen olevan Minimum Effective Dose (lyhennettynä MED).
Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa pienintä mahdollista annosta, joka saa aikaan toivotun tuloksen. Se ei tarkoita riman alittamista, vaan sen ylittämistä just eikä melkein. Se tarkoittaa kuluttamista juuri ja vain sen verran kuin on tarpeellista.
Flow’n kannalta siihen tähtäämisen merkitys on ilmiselvä. Virtaava tekeminen on optimaalista ja riisuttu kaikesta ylimääräisestä kuluttamisesta. Flow’ssa voimistelija käyttää vain minimaalisen tarvittavan voiman hypätessään obstaakkelilta toiselle, muusikko puristaa kieltä vain sen verran kuin soinnun tuottamiseen tarvitaan ja ohjelmoija pitää koodinsa niin yksinkertaisena kuin mahdollista.
MED:n hyöty näyttäytyy selvästi yksittäisissä aktiviteeteissa, mutta sen nerokkuudessa on jotain koko elämää läpileikkaavaa. Parhaimmillaan se on tilanteesta toiseen kulkeva filosofinen ohjenuora, joka toteutuu käytännössä jatkuvana saturaatiopisteen tarkkailuna ja toiminnan suhteuttamisella sen mukaisesti.
Saturaatio- eli kylläisyyspiste on tässä tapauksessa tilanne, jossa lisääntynyt syöte ei enää kasvata tuotosta optimaalisessa suhteessa käytettyihin resursseihin. Kun tämä tunnistetaan, ei syötettä enää kannata kasvattaa. Se on ymmärryksen hetki siitä, kun tämä riittää.
Käytännön tasolla MED on puhdasta resurssiviisautta, sillä kaikki saturaatiopisteen ylittävä voidaan nähdä hukkahöyrynä. On myös tärkeää tiedostaa, että jos tämä piste ylitetään toistuvasti, systeemi alkaa niin sanotusti "vuotamaan" eli sen kyky tuottaa tulosta per lisätty yksikkö vähenee kunnes käyrä kääntyy negatiiviseksi. Saturaatiopisteen saavuttaminen muuttuu näin hankalaksi ja lopulta mahdottomaksi. Tämä ilmiö saattaa olla osalle tuttu vähenevän tuoton lakina.
Hetkellinen niukkuus tuntuukin olevan mitä parhaimpia opettajia niin keholle kuin mielellekin.
Kulttuurissamme on usein tapana korjata laskevaa tuotosta lisäämällä syötettä, mutta pitkällä aikavälillä se ei aina ole viisasta saati kestävää. Alituinen syötteen lisääminen "opettaa" systeemiä entistä tuhlailevampaan kulutukseen. Liika syöte myös turruutta ja turtumisen suurin haitta on siinä, että se estää havaitsemasta kun saturaatiopiste on saavutettu. Näin kulutus jatkuu ilman todellista tarvetta tai hyötyä.
Viisas taas välttää turtumista ja vuotoja hiomalla systeemiinsä (ja luomiensa systeemien) herkkyyttä tunnistaa saturaatiopiste, kasvattamalla taitoja päästä siihen mahdollisimman vähällä ja opettamalla päästämään irti kun piste on saavutettu. Tämä vaatii kirkasta havainto- ja erottelykykyä sekä taitoa kanavoida resurssit tehtävän edellyttävällä tavalla oikeissa määrin ja oikeisiin paikkoihin. Kaikki edellä mainittu kehittyy harjoittelemalla.
Harjoittelu tapahtuu esimerkiksi asteittaisen rajoittamisen kautta. Hyvä esimerkki tästä on vapaasukeltajien tapa harjoitella hengittämällä suun kautta ensiksi kolmella, sitten kahdella ja lopuksi yhdellä muovipillillä. Näin systeemi oppii ottamaan syötteestä kaiken potentiaalin irti.
Hetkellinen niukkuus tuntuukin olevan mitä parhaimpia opettajia niin keholle kuin mielellekin.
Nykypäivänä suurin haaste on siinä, että elämä harvemmin pakottaa pienentämään annoskokoja. Yltäkylläisten resurssien keskellä optimoinnin tarve unohtuu helposti, mikä johtaa tuhlailuun ja niin henkisempien kuin fyysisempienkin systeemien turtumiseen.
Siispä opettakaamme systeemimme viisaiksi ja taitavaksi. Viisaiksi tunnistamaan sen mikä riittää ja taitavaksi pääsemään tähän pisteeseen minimaalisilla resursseilla. Pidetään annoskoot sopivina ja virtaa rittää yllin kyllin päivästä toiseen.